Vedenjakajalla


Täytän tänä vuonna 40v. Nuorempana pidin kaikkia yli 35-vuotiaita "kalkkiksina" - jopa muinaisjäänteinä. Jotenkin vuodet vain ovat kuluneet ja elämän helminauhaan on tullut vuosia lisää, vaikken tunne itseäni kovinkaan paljoa yli 25-vuotiaaksi, edelleenkään. Mutta kun oma lapsi saavuttaa täysi-ikäisyyden, niin sitä jotenkin havahtuu, että miten tämä on mahdollista - kuka huijaa? Todellisuudessahan, näin nelikymppisenä sitä on jotenkin vedenjakajalla elämässään - ei ole enää nuori, mutta ei vielä vanhakaan. On tullut elämän virrassa siihen kohtaan, että lastun lainehilla on jatkettava joko vasemmanpuoleista virtaa tai syöksyttävä oikealla vaahtoaviin kosken kuohuihin. Jos jää haarakohtaan, jää polkemaan paikoilleen ja auttamattomasti kaiken kivan ulkopuolelle. Viimeiset kymmenen vuotta on mies meillä elättänyt perheen, sillä olen tehnyt sihteerin pätkätöitä vain raskauksien ja hoitovapaiden välissä. Mutta olen opiskellut kaiken työn ja lastenhoidon ohessa itselleni ylemmän korkeakoulututkinnon. Nyt perheeseemme kuuluu haaveilemamme 4 lasta ja katson sen olevan hyvä saavutus ja minun panokseni tälle yhteiskunnalle. Nyt ikäänkuin tarjoutuu mahdollisuus ryhtyä rakentamaan omaa uraa, vaikka yhä, jossain mielen sopukoissa, kytee haave uudesta vauvasta. En voi sille mitään, tällainen lapsirakas luonne kun olen (ja mies samoin), mutta tiedostan kyllä, että riskit tässä iässä alkavat jo olla melkoisia. Sitä paitsi oma siskoni ja veljeni ovat kaksoset, samoin äitini tädit, joten kaksosuus kulkee meillä suvussa ja minun tuurillani meille tulisi nyt sitten varmasti juuri ne tuplat! Tarvitaan siis tosiasioiden hyväksymistä - ja tietenkin uusia haaveita!

Lukion jälkeen pyrin aikoinaan lukemaan peruskoulun opettajaksi, mutta en (onneksi) päässyt sisään. Kaupallisen alan opinnot veivät sittemmin mennessään. Ja ihan hyvä niin. Parisen vuotta on kuitenkin pyörinyt mielessä ajatus hakea opettajakorkeakouluun. En tiedä, tuleeko minusta koskaan opettajaa, mutta kasvatustieteiden opiskelu kiinnostaa. Kun on itsellä paljon lapsia ja hälinää kotipiirissä, niin en usko, että jaksaisin sitä välttämättä kuunnella työkseni. Mutta aikuisten ihmisten opettaminen houkuttaisi. Niinpä nyt, hakuajan ollessa käsillä, aion olla rohkea ja ottaa askeleen lähemmäs unelmaani: hakea Ammatilliseen Opettajakorkeakouluun. Huu - pitäkää peukkuja!


4 kommenttia

  1. Hei!
    Ihana kun löysin blogisi, mukavaa luettavaa sinulla.
    Paljon Onnea!
    Enpä minäkään tunne itseäni juuri kolmeakymmentä vanhemmaksi, vaikka mittariin tulee keväällä 42v!

    Talviterveisin,
    Minna

    VastaaPoista
  2. Peukut pystyssä täällä :)

    Ammattiopettajan urasta minäkin olen joskus haaveillut, mutta, mutta...ehkä alani voisi olla jotain ihan muuta, kun vain tietäisi mitä?!

    VastaaPoista
  3. Huomenta, sweetie! 40vee - sulla on hyvä vuosi tulossa! Kaikki on mahdollista, tiedät sen kun tuommoinen Sielukas Sally olet.

    Jätin kovan IT-alan taakseni ja heitin korkkarit & jakkupuvut nurkkaan. Siitä on jo 7 vuotta, uskomatonta.

    Nuorimmaisemme "Samurai", ainoa poikamme, syntyi kun olin 40,5v (ei noin just lapset ilmoita :). Ja huomenna alkaa puuartesaanikoulu. Talk about vedenjakaja, se alkaa 4kympistä ja jatkuuuuuu.

    Sending my magic to You,
    hugs Minna

    VastaaPoista
  4. Voi, onnea yritykseen! Mua ihan huvittaa kun meillä tuntuu olevan aika paljon samansuuntaisia 'haaveita' :) Itse hain vuosi sitten lukemaan hoitotieteitä, mielessäni opettajan ura. Tänä vuonna mietin hakisinko uudelleen. Meilläkin ne viisi murua tässä jo pyörii, mutta taas on tullut se aika että ihan piskuisen tuntuu siltä että vauva voisikin olla aika ihana juttu. No toisaalta toisena päivänä kun vajaa 4v. rinsessa saa uhmakohtauksen, tuntuu että ei kiitos enää vauvoja tähän perheeseen :) Mutta haaveita haaveita, niitä pitää olla ja niiden voimalla tämä mamma ainakin puksuttaa eteenpäin arjessa!

    VastaaPoista

Kommenttien valvonta on otettu käyttöön, joten kirjoittamasi teksti ei välttämättä tule heti näkyviin. Anonyyminä ei valitettavasti voi kommentoida ollenkaan.