keskiviikko 21. tammikuuta 2015

KYLLÄ SE SIITÄ!

Iso kiitos jokaiselle edelliseen postaukseen kommentoineelle, facebookiin ja sähköpostiin tsemppiviestejä lähettäneille, sekä myös teille, jotka vaan luitte tarinani ja lähetitte matkaan hiljaisen huokauksen. Kommenttitulva edelliseen postaukseen yllätti totaalisesti! Mä olen häkeltyneenä lukenut kommenttejanne, uudelleen ja uudelleen. Häkeltyneenä hyvällä tavalla, koska niin moni teistä lähetti hyvää energiaa ja tsemppiä. Viisi vuotta bloggaajana on tuonut mukanaan paljon ja eniten iloitsen juuri teistä ihanista lukijoista siellä ruudun toisella puolella! Olen saanut tosi kannustavia viestejä ja joku suloinen lähetti suklaatakin. ♥ Tuntuu hyvältä huomata, että en ole kiusaamisen enkä ahdistavien YT-neuvotteluajatusten kanssa yksin, ja se on lohduttavaa, sillä kyllä me kaikki pohjimmiltamme haluamme tuntea yhteenkuuluvaisuutta johonkin. Olla jonkun ystävä, puoliso, perheenjäsen, työkaveri, harrastuskaveri, blogiystävä, naapuri, lähimmäinen.

Kommentteihin vastaaminen on nyt ajan tasalla mulla vielä vähän kesken, sillä haluan vastata jokaiselle. Jos olet kokenut kiusaamista, tai joutunut voimattomana seuraamaan sitä sivusta, haluan omalla tarinallani antaa uskoa huomiseen ja kertoa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Koskaan ei pidä luovuttaa. Jos haluat kertoa oman tarinasi, mutta et halua jakaa sitä julkisesti täällä blogin kommenttiosiossa, voit lähettää minulle myös emailia countrysally(at)wippies.com tai laittaa facebookin kautta yksityisviestiä. Ketään ei jätetä yksin ja lupaan vastata sinulle.

- Ikävät tapahtumat ovat tosia, mutta haluan yrittää pitää tämän blogin hyvän mielen blogina jatkossakin.



Syksyllä instagramissa kiersi #kutsumua kampanja. Siinä otettiin kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut itsesi on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Sitten vedettiin viiva ensimmäisen sanan yli – sillä sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. Halutessaan kuvatekstissä sai kertoa pidemmänkin tarinan. Jaa kuva tunnisteella #kutsumua ja haasta mukaan ne tyypit, joiden tarinan tahtoisit kuulla.

Myös Duudsonit ovat antaneet kasvonsa kiusaamisen vastaiselle kampanjalle ja muutama muukin julkkis on pyytänyt anteeksi nuoruuden kiusaamisiaan. On hyvä, että asioista puhutaan, sillä silloin ollaan jo otettu askel oikeaan suuntaan.

Mun viestini on, että kiusaaminen on aina raukkamainen teko. Minuakin vastaan tarvittiin kokonainen armeija pahantekijöitä ja kaikki tietävät, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Jotkut ovat joskus kysyneet, miksen lyönyt takaisin? Oikeesti hei, tosi fiksuahan olis ollut ruveta kamppailemaan isoa tyttölaumaa vastaan. Not. Todennäköisesti ne voimat, joita tarvitsin paetakseni, olisivat niissä alkukahinoissa menneet. Nopeasti arvioiden sillä kertaa oli parempi vaan yrittää suojata itseään. Sillä kertaa. Sittemmin olen kyllä puolustanut itseäni ja minulle rakkaita, mutta väkivalta ei onneksi ole ainoa ratkaisu. Voi myös puhua, neuvotella ja ratkoa asiat kevyemmin. Yrittää ainakin. Kynä voi joskus olla miekkaa terävämpi.

- Monet teistä sanoivat mun olevan rohkea. Yhteen kommenttin vastasinkin, että rohkeus määritellään nykyään onneksi eri tavalla kuin ennen. Joskus ammoin se nimittäin  tarkoitti sitä, että oli valmis uhraamaan elämänsä toisen puolesta taistellen. Nykyään rohkeutta on myös tunnustaa oma haavoittuvuutensa ja pyytää apua, silloin kun sitä tarvitsee. Siinä ei ole mitään häpeällistä.



Kiusaaminen sattuu

Kuinka selittää lapsille ja lapsenlapsille, miten väärin kiusaaminen on? Eräs opettaja New Yorkissa pyysi luokkaansa tekemään harjoituksen, jossa lapset saivat kukin oman paperiarkin, sitten heitä pyydettiin rypistämään se mytyksi, polkemaan ja lyömään sitä, mutta paperia ei saanut repiä paloiksi. Sen jälkeen lapsia pyydettiin oikaisemaan paperi ja katsomaan, kuinka likainen ja ruttuinen se oli - ja lopuksi pyytämään paperilta anteeksi. Sillä jäljet eivät koskaan häviä, vaikka kuinka yrittäisi silottaa niitä. Niin käy aina myös kun kiusaa toista. Vaikka tekoa pyytää anteeksi, jäljet eivät silloinkaan katoa. Lasten ilmeet kertoivat, että sanomalla oli toivottu teho."



Vanhempien opas koululaisten kiusaamisjuttuihin löytyy tästä linkistä. Eli tukea ja apua on kyllä saatavilla! Sivusto sisältää mm. perustietoa kiusaamisen tunnistamiseen, nettiosoitteita ja hyödyllisiä kirjallisuusvinkkejä. Kannattaa kurkata.



Osa jutun kuvista lainattu.

lauantai 17. tammikuuta 2015

SIPERIA OPETTAA

En oo avannut tietokonetta viikkoon. Ei ole mitään sanottavaa. Tai on, itse asiassa olis aika paljonkin sanottavaa. Mutten tiedä, mistä alkaisin. Eli jos et halua lukea ankeaa tylytystä siitä, miten *life sucks* niin suosittelen nyt vaihtamaan kanavaa, sillä täältä on tulossa täyslaidallinen!

Tämä tammikuu alkoi sangen apeissa tunnelmissa. Se oli kuin suoranainen jatkumo viime syksylle, joka meni sumussa, sillä kuten jotkut varmaan muistavatkin, niin päätin tuolloin olla tavattoman rohkea ja tein ison päätöksen jättää tuttu työni ja hypätä ihan uuteen mukaan. "Never try - never know." Olinhan juuri vuotta aiemmin valmistunut unelma-ammattiini sisustusalalle ja kokemuksesta tiedän, että menestystä syntyy vain lähtemällä rohkeasti oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Mutta ennenkuin kaikki ehti kunnolla alkaakaan, niin asiat menivät jo solmuun. Neuvottelut sujuivat hienosti, kunnes yritys X tuuppasi allekirjoitettavakseni työsopparin täysin epärealistisine vaatimuksineen + kilpailukieltoineen, ja kun en katsonut niiden olevan järkevässä suhteessa työstä maksettavan korvauksen kanssa, niin marssin tieheni. En halua mennä tarkemmin yksityskohtiin, sillä vaikka kusetuksen maku ei ole vieläkään täysin kadonnut, niin sen vaan sanon, että mun sielua ei voi ostaa! Tää lifestyle/ sisustaminen on mun elämäntapa ja alter egoni Sally on yhtä kuin minä. Niiden kieltäminen olisi sama kuin hakkaisin itseltäni käden irti. Enkä todellakaan tee sellaista. Jossain määrin toki ymmärrän varovaisuuden, kun on palkkaamassa yritykseen ensimmäistä ulkopuolista työntekijää, mutta kuvatun kaltaisella rajoittamisella ei jätetä tilaa luovuudelle, mitä juurikin olisin työssäni tarvinnut. Niinpä se mun suuri tähtihetkeni on nyt valkoinen kääpiö. Sammunut tähti, joka vaan leijuu jossain äärettömässä avaruudessa. 

Eli se siitä. Vain viikkoja aiemmin olin jättänyt irtisanomisilmoituksen vakipaikastani ja nyt joutuisin pyytämään hattu kourassa vanhaa työtäni takaisin (Thank God eivät olleet ehtineet löytää ketään tilalleni!). Metrit johtajan huoneseen tuntuivat kilometrien mittaisilta, suuta kuivasi ja sydän pompotti, mutta saatuani sanottavani sylkäistyä, sain osakseni uskomatonta sympatiaa ja ymmärrystä - ja mikä tärkeintä, entisen työni takaisin. Koko syksyn olo oli kuitenkin kuin tallottu ja murjottu, ja piinasin itseäni siitä, että olin luottanut yhtään keneenkään. PETETTY kuvaa aika hyvin noita fiilareita. Kuinka sitä voikin olla noin sokea. Vielä aikuisena.

Young and pretty 1987


"Olen aika monessa sopassa keitetty eikä elämän pienet vastoinkäymiset sen vuoksi tunnu missään."

Mitä mä tässä oikeestaan edes marmatan, mun murheet ovat kuitenkin aina olleet pieniä verrattuna siihen, että jotkut tälläkin hetkellä taistelevat elämästään. Mutta kaikki on suhteellista. Tämä syksyinen episodi heilautti nimittäin perusluottamusta. Mun nuoruutta ja peruskallioo varjostaa vuosia kestänyt kiusaaminen ja KOULUKIUSAAMINEN jos mikä, jättää syvät arvet, joista en ole täällä, saati juuri muuallakaan liiemmin puhunut. Se on kaikessa karmivuudessaan ollut parasta vaan sulkea jonnekin pimeään piiloon, sillä vieläkin se nostattaa itkun kurkkuun ja vain sullomalla sen jonnekin sysipimeään olen saanut siitä jonkinsortin henkisen yliotteen ja voinut järkevällä tavalla jatkaa elämääni. 

Silloin tällöin elämä heittää kuitenkin eteen näitä tilanteita, jolloin tuntuu taistelevan tuulimyllyjä vastaan, ja ne muistuttavat juuri tuosta piinaavasta pelon tunteesta, jota koin vuosien ajan. Joten ehkä rohkenen kertoa viimein oman tarinani, jo siksikin, että tapahtumat 80-luvulla pienellä tehdaspaikkakunnalla ovat vaikuttaneet hyvin pitkälti siihen, missä olen tänä päivänä. Ja vaikka oli kuinka vaikeeta, niin koskaan en ajatellut, että luovuttaisin. En, vaikka sain jatkuvasti kuulla, että "kaikille olis parempi, jos vaan tappaisit ittes." Enkä tuolloin tietenkään osannut ajatella, että sen kaiken kokeneena ja niistä selvinneenä, oppisin joskus valjastamaan ne tunteet voimaksi

Ne vuolaat vesiputoukset, kun mä olen parkunut olemassaoloani ja yrittänyt hakea oikeutusta kokemalleni, ovat kasvattaneet valtameren kokoisen kuohuvan vesimassan, jonka padonvartija olen minä itse, ja jonka voimalla mä menen halutessani yli mistä vaan!

Rumpalityttö 1986                                                                                                           



"Koulukiusaaminen jättää syvät arvet."

Suojellakseni itseäni jouduin jo varhain opettelemaan pitämään kynttilää vakan alla. Miksi sanon näin, on se, että nyt syksyllä yritys X tarjosi mulle unelmatyötä juurikin osaamiseni vuoksi, vaikka pyrin kyllä tarkoituksella pitämään melko matalaa profiilia. Se tietenkin lämmitti sydäntäni kovin ja näin muutama kuukausi myöhemmin on helppo sanoa, että maailma näytti tuolloin aika vaaleanpunaiselta. Kouluiässä oma osaaminen piti opetella salaamaan, jos halusi välttyä kiusaamiselta, sillä mua kiusattiin ja mulle naurettiin, jos olin huono jossain tai vastaavasti jos olin hyvä niin olinkin yhtäkkiä hikuri ja hikipinko. Mutta sitten yhtenä päivänä kekkasin, että voi yrittää olla jotain siltä väliltä, pelkkä keskitason oppilas ja toivoa siten olevani huomaamaton. 

Hyvä yritys, kunnes yläasteelle siirryttyäni ruma ankanpoikanen kasvoi naisellisiin mittoihin ja pojat kiinnostuivat muuttuneesta ulkomuodostani. Kiusaaminen muutti samaan tapaan muotoaan, kun tytöt aloittivat armottoman nimittelyn ja arvostelun. Silloin en sitä kokemattomuuttani tietenkään tajunnut, että hehän olivat vaan kateellisia (nykyisin tiedän varsin hyvin, että kateus pitää ansaita). Jo silloin tyylitajuani ihailtiin ja matkittiin. Hiukset, vaatteet, musamaku, kaikki. Sain osakseni monenlaista kiusaamista: pyörän kumit puhkottiin (säännöllisesti, vuosikausien ajan), käytävillä tönittiin, vaatteita varastettiin, rikottiin, mun nimissä kirjoitettiin lappuja, mut raahattiin jopa vaatteet päällä kesken välkän suihkuun, kaadettiin maahan, työnnettiin suuhun hiekkaa. Sitten yhdellä ruokavälkällä seiskalla tapahtui pahin mahdollinen: mut hakattiin 7 tytön voimin, mua potkittiin, vaatteet revittiin, mun päälle syljettiin ja jätettiin lopuksi puolialastomana radan varteen makaamaan. Hammasraudat oli tulleet ylähuulesta läpi ja ennenkuin silmät muurautuisivat kokonaan umpeen oli mun ainoa ajatus päästä jotenkin kotiin. Äidin ensimmäinen ajatus oli ulko-ovea avatessa, kun olin jotenkin saanut raahauduttua salareittejä ja metsiä pitkin kotiin, että herranjumala onko mut raiskattu. Ei sentään, sain soperrettua, ennenkuin taju lähti, ja uhkasivat ensi kerralla tappaa, jos kerron tästä kenellekään. Mutta aika vaikeahan sitä oli salata, kun naama oli muusina.

Viikot tuntuivat vuosilta, ja vaikka fyysiset vammat paranivat ennenkuin jutun päätekijät, 15-vuotiaat, saivat käräjillä muutaman hassun päiväsakon, toiset kiusaajista selvisivät ikänsä puolesta kuin koira veräjästä (rikosoikeudellinen vastuu alkaa 15-vuotiaana). Niin epäreilua. Mutta ei siltikään mitään siihen verrattuna, että haavojen parannuttua minä jouduin palaamaan takaisin tuohon samaan kouluun. Samalle luokalle, samojen naamojen ympäröimäksi, vielä moneksi vuodeksi. Sillä lähin toinen yläaste olisi ollut 30 km päässä ja kulkeminen sinne täysi mahdottomuus. Että pystyin palaamaan, edes ajatuksen tasolla, jouduin käymään läpi melkoisen kiirastulen, ja huiman henkisen kasvun tosi lyhyessä ajassa. Se oli 13-vuotiaalta aika paljon vaadittu. Jouduin antamaan anteeksi tekijöille, vaikken heidän tekoaan voinutkaan hyväksyä. Sillä vain siten voisin nousta heidän yläpuolelleen, koska muussa tapauksessa olisin yhtä huono kuin he. Siitä alkoi mun henkinen kasvuni. Ja tie on sittemmin ollut pitkä ja kivinen.
Kiusaaminen ei tietenkään tohon hakkaamiseen loppunut, se vaan muutti muotoaan. Vanhempani pitivät huolen, että asioiden mentyä käräjille, se oli pikkupaikkakunnalla tavallaan varoittava esimerkki. Sainkin sillä ns. fyysisen koskemattomuuden, vaikka hintana oli saada toistuvasti kuulla "varo, toi soittaa heti poliisit", eli nimittelyä, nälvimistä, pilapuheluita, tavaroihin kajoamista, valehtelua ja kieroilua tapahtunut ei koskaan lopettanut. Musta tuli runotyttö, pidin päiväkirjaa ja pakenin ankeaa arkea kirjoihin ja musiikkiin, purin angstia hakkaamalla rumpuja ja ihailin kaukaa julisteiden komeita rokkaripoikia (Dingoa, Hanoi Rocksia, Mötley Crueta, Bon Jovia). Ompelin itse vaatteita Suosikista ja bändijulisteista saamieni ideoiden mukaan ja lakkasin pikku hiljaa välittämästä muiden mielipiteistä ja ivallisista kommenteista. 

Viisi pitkää vuotta myöhemmin lähdin vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin, jossa mut otettiin avosylin vastaan, enkä tuohon painajaiseen enää koskaan palannut. Suomeen palattuani muutimme nimittäin pois tuolta pikkupaikkakunnalta ja painoin ylioppilaslakin päähäni synnyinkaupungissani Mäntässä. Ympyrä oli tavallaan sulkeutunut. Facebookin rynnittyä Suomeen sain todeta, että vuodet olivat olleet jokseenkin pitkiä myös osalle kiusaajistani ja 20 vuotta myöhemmin he olivat iloisia löytäessään minut naamakirjasta, kyselläkseen mitä kuuluu - ja voidakseen pyytää nuoruuden typeryyksiä anteeksi. Kaunista. Kaikki kuitattu ja omatunto puhdistettu, mutta tajuaakohan ne koskaan, ettei mun arvet katoa milloinkaan. 


Sally 1988


"Ulkonäkö, koulumenestys, suosio. Ei kateuteen paljoa tarvita ja kiusaamiseen löytyy kyllä aina joku syy. "

Nuoruudessani sain myös jatkuvasti kuulla, etteivät kauneus ja älykkyys kulje käsi kädessä. Että jos sä olet kaunis, sun täytyy olla tyhmä - ja vaan rupikonnat voi olla oikeesti älykkäitä. Myönnän, että ulkonäöstä oli tietty joskus etuakin: oli nastaa hankkia taskurahaa mallin töillä ja saada vaikka upea uus tukka ihan ilmaiseksi vain osallistumalla hiusmuotinäytökseen. Ja ympärillä pyöri poikia, jotka oli oikeesti vaan frendejä, mutta musta tietty levitettiin juttuja joka lähtöön. Olin milloin huora, milloin vamppi, miestennielijä tai jakorasia. Mikään niistä ei pitänyt paikkaansa, mutta jatkuva nimittely satutti. Ja niinhän oli tarkoituskin. Pojat olivat kuitenkin aina tosi reiluja ja asiallisia, ne jopa puolusti mua. Jotain vipinöitäkin tietty oli, kuten siinä iässä kuuluukin, mutta en mä vaihtanut miestä niinku paitaa, vaikka musta sellaista väitettiinkin. Todistaakseni ton vuosia mulle hoetun teorian vääräksi siitä, ettei kaunis voi olla myös fiksu, selvitin itseni tekun pääsykokeista sisään todistaakseni epäilijöille, että pystyn siihen. Insinöörin paperit jäivät kuitenkin ekan opiskeluvuoden jälkeen, sillä kemian prosessitekniikka ei sytyttänyt mussa kipinää, vaikka se olisikin avannut uran miesvaltaiselle alalle. Aikuisena opiskelu oli kuitenkin nastaa, sillä ei tarvinnut pelätä tulevansa tyrmätyksi, niinpä mä olen päivittänyt osaamistani ja opiskellut sittemmin jo 5 vuotta muun työn ja lasten kasvatuksen ohessa. Ensin MBA:ksi ja sittemmin sisustusalalle, joka on ollut jo ainakin 20 vuotta mun suuri unelmani.

Vaikeudet ovat opettaneet, että kuin ihmeen kautta, asiat kuitenkin aina lopulta järjestyvät. Ei ehkä niin kuin olet odottanut, mutta jollain tapaa kuitenkin asioilla on jokin ihmeellinen taipumus järjestyä! Jopa silloinkin, kun ei näy mitään ulospääsyä, kun joutuu käärimään nukkuvan lapsen peittoon ja pakenemaan turvaan pakkaseen. Alkoholi ei sovi kaikille ja sairaalloinen mustasukkaisuus nostaa viimeistään silloin helposti päätään. Siinä ei ole mun mielestäni yhtään mitään epäselvää, jos toinen päin naamaa uhkaa pistää susta ilmat pihalle. Mä kaasutan välittömästi paikalta niin että perävalot vaan näkyy, sillä pelko syö luottamuksen. Sen mä opin silloin. Ja vaikka turpaan tuli, niin jostain löytyi rohkeus lähteä ja aloittaa alusta. Toivon kaikkien parisuhdeväkivallasta kärsivän löytävän ulospääsyn tilanteesta - ennenkuin on liian myöhäistä. Nyt mullakin on ihana mies ja ihana perhe. Joskus täytyy näköjään pussata aika montaa sammakkoa ennenkuin yksi muuttuu prinssiksi..

Jokainen ihmiskohtalo ja tapahtuma menneessä pistää väkisinkin miettimään, että ne ovat kaikki asioita, joitten ei olisi välttämättä tarvinnut tapahtua, eli ymmärrykseni sille, miksi niiden piti tapahtua just mulle, ei aina riitä. Mutta koska ne ovat tapahtuneet, ne ovat myöskin vaikuttaneet siihen, kuka olen ja missä seison tänä päivänä. Ja nimen omaan seison, omilla jaloillani, pystypäin. Elän ja hengitän. Olen vahva ja osaan arvostaa asiota, sillä kaikella arvokkaalla on hintansa. Tiedän sen. Tiedän myös, että luottamus on kaiken a ja o ja että onnensa eteen on tehtävä töitä. Mitään ei saa, jos ei yritä. Ja yrittäminen tarkoittaa joskus myös epäonnistumista. Valintojani sanotaan joskus rohkeiksi, mutta totuus on, ettei mulla ole rohkeutta jättää elämän tarjoamia tilaisuuksia käyttämättä. Uskallan siis myös unelmoida ja tavoitella onnea. Toisaalta mulla on vain kourallinen ystäviä, sillä varon päästämästä ketään liian lähelle. Onkin iso asia kirjoittaa blogia ja päästää teidät kaikki näin ineen, päästää teidät mulle tärkeimpään eli mun kotiin ja mun elämään. Teen sen kuitenkin vaan siltä osin kuin se tuntuu luontevalta eli on usein pelkkää pintaa. Ja kyllähän te sen tiedätte. Nämä nyt kirjoittamani kokemukset ovat kuitenkin sitä luokkaa, että jos niistä selviytymiseni yhtään auttaa ketään muuta samassa tilanteessa olevaa rohkaistumaan, niin tämä tajunnanvirta ei ole ollut turha.

Abirenttu syksyllä 1989

Summa summarum. 

Miten tämä nyt sitten liittyy mihinkään? Sanoisinko, että tän hetkiset fiilikset on totaalisen nollassa ja ekaa kertaa sitten 80-luvun raskaitten kasvuvuosien musta tuntuu, ettei asiat ehkä järjestykään. Luottamus horjuu. Pelottaa. Tammikuu toi nimittäin YT-neuvottelut meidän työpaikalle. Työ, josta oli vielä syksyllä valmis lähtemään unelma-ammattiini toisaalle, onkin nyt yllättäen niin tärkeä, etten halua edes ajatella vaihtoehtoa, että joutuisin siitä luopumaan. Mutta jos näin käy, niin mä olen sitten varmaan potkuni ansainnut. Elämä antaa arvokkaan oppitunnin, jonka merkitys aukeaa vasta myöhemmin. 

Mutta mistä löytää ilo ja värit takaisin elämään? Pientähän mahdollinen työpaikan menetys on vuosia kestäneen koulukiusaamisen tai vaikka syövän kanssa kamppailun rinnalla, mutta nämä YT:t herättää ikävät muistot siitä voimattomuuden tunteesta, jota koin viimeksi 30 vuotta sitten. Enkä pidä siitä. 

Tyylilleni uskollisesti olen nyt rohkea ja  painan JULKAISE nappia. Kävi miten kävi.



Jutun kuvat 1986 - 1989.
Kommenttien valvonta on otettu käyttöön.

lauantai 10. tammikuuta 2015

SISUSTUSHIMOTUS -HAASTE

Retromoderni -blogin Suvi heitti vuoden alkajaisiksi kivalla haasteella, jossa listataan omia pitkäaikaisia sisustushaaveita -- ja kerrotaan syyt, miksi tyydytään vaan ylimääräisiin sydämentykytyksiin eikä hankita niitä.

Mun sisustushimotukset tulee tässä:




1. Gant Home Big Star tähtityynyt mustavalkoisena ja saman sarjat tähtipeitto. Näitä olen himoinnut jo pitkään. Meillä oli tämä setti harmaana, mutta myin ne huuto.netissä pari vuotta sitten aikomuksena hankkia tilalle mustavalkoiset. Mutta sitten taisi tulla muutto ja muut sisustushankinnat ajoivat edelle.

2. Artilleriet New York taulua olen kans haaveillut meille. Aiemmin siitä oli saatavilla Manhattan karttaversio, joka myytiin loppuun (voi itku!) ja tarjolla on nyt Monumental Guide to New York, jossa on pilvenpiirtäjän silhuetteja. Sekin on ihan kiva, mutten ole tilannut sitä, sillä mun tuurilla sit varmaan suuren kysynnän vuoksi tarjolle tuliskin pikkuerä just tota alkuperäistä julistetaulua. Toiveajattelua kait, mutta kyttäilen silti sitä alkuperäistä karttaa meille.

3. Pylvässänky. Mä olen ihastunut siirtomaatyylisiin colonial huonekaluihin, en niinkään tummanruskeina, mutta ajatus Minun Afrikkani leffan tyylisestä makkarista on ollut jo pitkään haaveena: hulmuavat ohuet valkoiset verhot, paljon tyynyjä, taljoja, lyhtyjä, vanha matka-arkku, puusäleiköt ikkunoissa, puhvelinsarvet seinällä, mustavalkoisia valokuvia ja tauluja kollaasissa. Oih. Ehkä joskus sitten, sillä ihan 10 neliön makkariin ei noita kaikkia saa mahtumaan..

4. Kulunut vanha itämaistyylinen matto, kuten tässä muutaman vuoden takaisessa Lexington tuotekuvassa (kaikki muukin tuossa kuvassa on kovasti makuuni!). Tuollaisen maton kun joskus löytäisi jostain ja mieluiten sopuhintaan, niin olisin ikionnellinen! Usein näkee olohuoneissa liian pieniä mattoja, joten kokoa tällä matolla saisi olla vähintään 3 x 4 metriä.

5. Art Deco tyylinen suuri eteisen peili on mulla kans ollut jo varmaan 10 vuotta haaveissa. 


Kodin sisustuksesta tulee mielenkiintoinen, kun yhdistelee uutta ja vanhaa ja sekoittelee hieman eri tyylejä. Monta kertaa muuttaneina ei olla panostettu huonekaluissa ynnä muussa sisustuksessa juurikaan muuhun kuin siihen, ettei sitten ihan hirveän paljoa harmita, jos jotain särkyy muutossa. Nämä meidän tavarat kun on aika pitkälti Ikeaa ym. eli uuden samanlaisen saa halutessaan tilalle vaikka seuraavana päivänä :)


Haaveilen tietty myös manttelitakasta, tai edes mustasta kaminasta, lankkulattiasta, uusista valkoisista vitriinikaapeista, eteisen penkistä ja olkkariin muhkeasta nojatuolista, jonka vieressä olisi tyylikäs lukulamppu. Mutta ensin tarvitaan "THE TALO" eli se ihkaoma koti.  Ja tietty säästää vähän rahaakin!

Meillä isommat huonekaluhankinnat ym. mietitään aina yhdessä, mutta mieheni on siitä ihana, että komppaa mua yleensä valinnoissa, sillä luottaa sisustusmakuuni. Valkoisia sohvia jouduin kyllä muutaman vuoden perustelemaan ja vähän puhumaan ympärikin, ennenkuin ne hankittiin, mutta kun talvella 2010-11 meillä oli talomyynnin aikaan niissä mustat vaihtopäälliset *klik* ja kun ne sitten vaihdettiin takaisin valkoisiin, niin hänkin totesi että kyllä valkoiset onkin hienot!

Haastan mukaan neljä ihanaa bloggaria kertomaan omat sisustushimotuksensa: 




Jutun kuvat lainattu.