Ei mitään rajaa?!

Koululaiset ovat jo lähteneet kirpeään syysaamuun. Juon toista kupillista aamukahvia ja Pikkusisko katsoo levollisena heppapiirrettyä telkusta. Varjot ovat pidentyneet kesästä eikä syysaurinko nouse enää niin ylös taivaalle kuin kesällä. Säteissä on havaittavissa myös kirkasta kultaa ja lämmintä hohdetta. Syksy on täällä! Koulunkäynti on hyvässä vauhdissa, lasten harrastukset alkaneet kesätauon jälkeen ja syksyn eka flunssakin selätetty.

Kesän viimeinen asuntoesittelykin on pidetty, mutta lähtötilanteessa ollaan. Ei kauppoja. Aivan nolla ei tämänhetkinen tilanne kuitenkaan ole, sillä kesän saldo on kymmenkunta kiinnostunutta perhettä + kaksi alakanttiin tehtyä, varovaista kirjallista tarjousta + kaksi perhettä, jotka eivät suostuneet välittäjän kätellessä kertomaan sukunimeään. Tekisi mieli kysyä, mitä hiivattia he sitten tulivat esittelyyn? Uteliaita, tai mitä lie. Näitä kummallisia tapauksia on enemmänkin, sillä valitettavasti "the Perhe" eli ne tosiostajat eivät ole vielä löytäneet meille. Kerrankin yksi mies tuli esittelyyn ilman muuta perhettä, sillä vaimo oli näytön aikaan töissä, mutta olivat kuulemma koko kesän ihastelleet kotiamme netistä - ja vaikkei heidän rahansa tähän riitäkään, niin pääseepähän nyt kuitenkin brassailemaan vaimolle, että kävi meillä, ähäkutti. Tai toinen perhe, jossa vaimo arvosteli vaaleaa maalaisromanttista sisustustamme "aivan liian romanttiseksi hänelle" - luuli kait raukka joutuvansa ottamaan mööpelitkin talokaupassa. Tai sitten tämä perhe, jotka olivat tositosi varhaisessa vaiheessa liikkeellä, sillä asuvat kerrostalohuoneistossa, joka on vielä myymättä eli eivät voi ostaa mitään ennenkuin se on ensin myyty, mutta odottavat ensin taloyhtiön kylppäriremonttia alkavaksi ensi keväänä ennenkuin laittavat kämppänsä myyntiin. Siis haloo, voivat ostaa mitään aikaisintaan ensi kesänä!

Eikö mikään ole enää ihmiselle pyhää? Edes koti? Ei näköjään. Talonkatsoja avaa vessan peilikaapitkin, kurkistaa keittiön peltiseen BREAD-laatikkoon, käy vaatehuoneessa, istuu saunan lauteilla, painaa peppunsa valkoisille sohvillemme - ja onpa sängyllämmekin istuttu/makoiltu (?) päiväpeiton leveästä painaumasta päätellen. Mitä siis tästä opimme? Kun talosi on julkisesti myynnissä, olet perheinesi julkista riistaa. Et ole enää perhe, jolla on yksityisyys ja sen tuoma suoja, omat arvot ja unelmat, omat jutut ja ainutlaatuinen sidos perheenjäsenten välillä. Et, jos kotisi on myynnissä. Et saa edes tietää, keitä kodissasi on käynyt poissaollessasi. Ei, jos he eivät suostu kertomaan asunnonvälittäjälle näytössä edes nimeään. Mikään ei ole siis enää pyhää. Ei, jos kotisi on myynnissä. Röyhkeyden huipentuma on tilata välittäjältä yksityisesittely kotiimme. Innokkaina vain sattuivat tulemaan hieman etuajassa, jolloin sattumoisin tulimme kotikadulla vastakkain. Perhe Röyhkeä. Aiemmista harmittavista yhteyksistä meille puolituttu perhe, jolle emme siis missään nimessä myisi kotiamme. Sellaista rahaa ei ole olemassakaan. Ei. Tästä viisastuneena saamme välittäjältä jatkossa etukäteen nimilistan, keitä meille on tulossa. Yleisesittelyjä ei pidetä enää. Ei ainakaan vähään aikaan. Tai olenko muistanut kertoa aiemmasta välittäjästämme, joka oli niin retku, että ajoi Juniorin huoneessa autoradalla, kun kevättalven sunnuntaiesittelyyn ei tullut ketään? Hei haloo! Missä menee raja?? Miten paljon meidän pitää kestää? Ihan vain siksi, että talomme on myynnissä. Puhumattakaan juoruista ym. joiden ainoa tarkoitus on vain spekuloida julkisesti, miksi talomme on myynnissä? Miksi hiivatissa aina pitää epäillä jotain kurjaa, kuten avioeroa, työttömyyttä tai rahapulaa, jos laittaa uudehkon omakotitalon myyntiin? Miksei kukaan ajattele, että voisi kenties olla uusia talohaaveita, uusia unelmia ja halu päästä eteenpäin elämässä? Että joku olisi oikeasti niin rohkea, että uskaltaisi tavoitella unelmiaan.. Niin, mitä pahaa siinä on? Kuitenkin puhuvat meidän talostamme ja meidän elämästämme. Meidän kodistamme, joka on meille pyhä asia. Ja meidän asioistamme, joista heillä ei oikeasti ole hajuakaan.

Aurinko nousee, tulee uusi päivä. Se, mitä meillä on, on meidän omaamme - perhe, lapset, seinät ympärillämme = koti. Yhteiset muistot, perhearvot, kasvatusvastuu, vanhemmuus. Kateutta on ollut kautta aikojen. Ikävää huomata, millaisia mittasuhteita se pahimmillaan saa. Kuinka ihminen voi olla ihmiselle susi. Onneksi noiden pienten piiperoisten ei tarvitse vielä tietää aikuisten maailmasta.. Onneksi olen vahva. Onneksi pystyn säilyttämään aikuisuuteni enkä alennu moisiin lapsellisuuksiin. Sen verran kuitenkin hatuttaa nuo isot ahterinjäljet, että tekisi mieli vaihtaa Ektorppeihin uudet päälliset ja myydä tuo patjaraidallinen Pentikin päiväpeitto.. Tai ehkä kunnon tamppaus riittäisi? Mattopiiskaa pepuille, mokomat. Hävetkää!

Tämä viimeinen kuva on yläkerran tähtiolkkaristamme - ja heinäkuun helteillä hankkimani suuri peltinen barn star siis komeilee kakkosolkkarimme lautaseinällä! Kuva on otettu makkarin pariovelta. Tulen joka aamu yhtä iloiseksi avatessani silmät - ja nähdessäni tähtiä! Onneksi on aina uusi aamu ja uusi mahdollisuus. Uusi mahdollisuus löytää onni arjesta.

Kyllä koti on maailman paras paikka!