Nälkäisenä ei ole huumorintajua


Tapahtui erään hampurilaisravintolaketjun autokaistalla Suomessa sunnuntai-iltana:

Olimme ajaneet perheen kanssa 325 kilometrin automatkan pysähtymättä. Kotona odotti tyhjä jääkaappi, joten päätimme koukata kotikaupunkimme tutussa hampurilaispaikassa hakemassa syötävää. Lapset seurasivat navigaattorista, kuinka auto nieli kilometrejä ja lopulta kaupungin valot kajastivat iltataivaalla. Hampurilaisravintolan parkkialue oli täynnä autoja ja autokaistallakin muutama ennen meitä. Mies teki tilauksen mikrofoniin kuten aina ennenkin. Kaiuttimesta kuuluva ääni ilmoitti loppusumman ja pyysi ystävällisesti ajamaan luukulle nro 2. Ennenkuin ehdimme nytkähtää jonossa liikkeelle, eteemme kiilasi jostain henkilöauto täynnä pipopäitä. Oltiin matkanteosta väsyneitä, mutta ymmärrettiin heti, että hehän eivät tehneet tilausta, vaan kiilasivat parkkipaikalta väliin ja saavat nyt meidän tilaamamme ateriat. Näin kävikin. Melkein. Seurasimme ikkunasta, kun niitä tarjottiin heille edessämme autokaistalla, koska hampurilaispaikan työntekijät tietenkin olettivat heidän olevan jonossa seuraavia. He eivät kuitenkaan ottaneet niitä, vaan heidän annettiin tehdä oma tilauksensa siinä - ja meidän tilauksemme, joka oli pakattu paperikasseihin valmiiksi, odotti koko sen ajan jäähtymässä ikkunaluukun vieressä. Lapsemme seurasivat tilannetta takapenkiltä käsin, kun pelkäsivät, että kiilaajat vievät heidän ateriansa. Viimein kiilaajat saivat oman paperikassiin pakatun tilauksensa, maksoivat ja kaasuttivat paikalta. Tuli meidän vuoromme. 4 tunnin ajomatkan jälkeen halusimme vain päästä kotiin ja syömään. Mutta tämä oli niin uskomatonta, että oli saatava antaa palautetta. Nuori miesmyyjä ojensi luukusta ruuat paperikasseissa ja sanoi vasta tulleensa vuoroon ja uutena myös työpaikkaan eikä tiennyt miten toimia tilanteessa. Pyysimme häntä hakemaan vuoropäällikön paikalle. Jono autokaistalla piteni. Kylmät hampurilaisateriat paperikasseissa neuvottelimme. Vuoropäällikkö esitti anteeksipyynnön ja saimme lopulta ruuat kokonaan veloituksetta. Olimme tyytyväisiä hänen tapaansa ratkoa tapahtunut ja kerroimmekin sen hänelle. Kiitimme ja ajoimme kotiin. Ruuat lämmitettiin mikrossa, mutta jouduin vielä soittamaan perään. Sillä vaikka ateria ei maksanut mitään, lasten aterioihin kuuluneet lelut olivat jääneet myös pois. Kolme pettynyttä pientä naamaa istui ruokapöydässämme. Itse olisin tyytynyt tilanteeseen, mutta lasten puolia pidän aina. Sillä kukas heidän puoliaan muuten pitää. Ja vaikka mies sanoi "don't push your luck" niin minä soitin. Sama vuoropäällikkö vastasi puhelimeen. Muisti meidät, pahoitteli lelujenkin puuttumista ja sanoi kirjaavansa ne ylös, että huomenna voimme käydä noutamassa ne. Ugh - olen puhunut. Ja syönyt mikrossa lämmitetyn hampurilaisen.




5 kommenttia

  1. Jännä reissu hampurilaispaikkaan.

    Blogissani on jotain sinulle tuttua!

    VastaaPoista
  2. Oih, kipaisin oitis kurkkimaan Kattojen yli..

    On ihanaa nähdä omat tutut tavarat uusissa ympäristöissä. Jotain tuttua, jotain vanhaa, niinkuin uusissa ystävissä, joista tuntuu heti alusta alkaen kuin oltaisiin tunnettu jo kauan. Huhtikuussa kirppistellään taas Sallyn blogissa. Seuraa ilmoittelua ;)

    VastaaPoista
  3. Kannattais olla sellainen about max.500e auto tollasia reissuja varten,jos vaikka huppari/pipopäät kiilaa eteen,ei muuta kuin kajauttaa takaloosteriin ja työntää civicin sivuun.Eiks se ollutkin civic!

    VastaaPoista
  4. Hei Jaana, ei ollut Civic vaan sellainen korotettu lava-auto, vähän kuin monster truck. Ymmärrettävistä syistä ei viitsitty ruveta rähiseen niille, mutta mäkkärin vuoropäällikkö sai kyllä kuulla kunniansa..

    VastaaPoista
  5. jospa ne pipot oli niin syvällä silmien päällä,etteivät huomanneet edessä olevia autoja.mahtoi muuten olla kuumakin!

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksistasi! Kommenttien valvonta on otettu käyttöön, joten kirjoittamasi teksti ei välttämättä tule heti näkyviin.