Elämä on

"People said to follow your dreams, so I went back to bed." Kävi kyllä mielessä ;)

Eilen oli niiiiin maanantai, niin maanantai. Mulla oli tapaaminen kello kymmenen ja lähdinkin lallatellen liikenteeseen jo hyvissä ajoin. Mutta palaveri joutui alkamaan ilman mua, sillä noin neljä kertaa korttelin ympäri ajettuani jouduin näppäilemään tekstiviestin, että olen myöhässä, koska mulla on pienoinen parkkipaikkapaniikki (lue: ei mitään mahiksia löytää autolle paikkaa). Niinpä kun sitten viimein näin jonkun lähtevän kadun laidassa olevasta parkkiruudusta, niin iskin otis vinkkarin päälle.  Vaan hupskeikkaa, jäin autoni kanssa aika lahjakkaasti "mahan kohdalta" kiinni, kun siinä oli sellainen jäätynyt polanne kadun ja parkkiruudun välissä. Ei se edes näyttänyt kovin korkealta, kun jokuhan siitä just lähti autonsa kanssa mun nenän edestä. Eli auton eturenkaat meni kyllä hienosti parkkiruutuun, mutta pohja kilahti kiinni polanteeseen kuin titanic jäävuoreen. Takapyörät pyörikin sitten vaan tyhjää ja loppu on legendaa.

[Sivistyssanakirja: Polanne eli kovaksi tallautunut tai pakkautunut lumi- tai jääharjanne tiessä tms.]

Yritin rauhallisesti kaasupedaalia painamalla hinkata autoa irti, ja liikkuihan se kaksi senttiä eteen ja heti saman verran takas. Siinä sitä kökötettiin sitten. Huumorinkukka ja iva yrittivät nostaa päätään, että kyllä sä tästä pääset viimeistään, kun kevätaurinko lämmittää ja sulattaa hanget, blääblääblää, mutta painoin moiset lohdutukset maanrakoon ja muistin kuin ihmeen kaupalla miehen sanat, kun hän viime syksynä lumien tultua neuvoi minua, että jos joskus jäät autolla kiinni jonnekin, niin tästä ESP napista kytket ajonvakautusjärjestelmän pois päältä, ettei pyörät pyöri sen takia liukkaalla tyhjää. No niin, mähän tietty painoin sitä ihmenappia. Muttei se mitään auttanut.  Hirvee oranssi varoitusmerkki vaan syttyi kojelautaan, että ajonvakautusjärjestelmä on kytkeytynyt pois päältä. Ihmiset kulkivat kiireissään ohi, ilman aikomustakaan auttaa. Nainen ahdingossa, ai kuinka hauskaa. Ja pianhan mä olin "sahaamiseni" ansiosta jo miltei poikittain yksisuuntaisen kadun tukkeena. Sitten viimein kahden herrasmiehen työntöavustuksella pääsin siitä irti (sori jalkakäytävällä kulkijat, mun oli pakko yrittää nokka edellä ja jalkakäytävän kautta). Supernoloa!

V***tus oli niin suuri, ettei tullut mieleenkään itkee, vaikka itku oli jo kurkussa. Voi, kun ois vaan voinut painua takaisin peiton alle... Lohduttauduin kuitenkin ajattelemalla, että lapset on jo onneksi tarhassa ja koulussa, eikä kukaan tuttu ollut näkemässä. Hah. Autoon ei onneksi tullut nirhaumaakaan, eli melkoinen pohjapanssari siellä täytyy olla (mies kyllä sanoi, että se on vaan muovia se panssari). Iltapäivällä ketutuskäyrä kasvoi uudestaan, kun sain tosi huonoa palvelua eräässä isossa kodintekniikkaketjun liikkeessä. Pitäkööt blue-ray soittimensa, me skipataan koko blue-ray-vaihe ja siirrytään dvd:n katsomisista suoraan lataamaan leffat netistä.  Sitten illalla vielä toi oma miehenköriläs tuli reteesti maasturilla töistä kotiin ja kysyi viattomasti "what's for dinner honey?" No mistä se ois voinut tietää, että kaupungin keskustassakin ois tarvinnut tänään maasturin!! Aaaarghhh.

Kyllä naisen elämä on vaan niin mukavaa! Parhaimmillaanhan se on jatkuvaa takkuamista teknisten vempaimien  kanssa ja vie kallista aikaa muulta tärkeältä ja turhauttaa niin saakutisti!

Vai mitä sanotte? Kuulostaako tutulta? Tietsikkaongelmat, tulostusongelmat, bloggerin kuvatila täynnä (tai niinkuin nyt, että bloggeri ei anna ladata kuvia ollenkaan eli joudun vähän kikkailemaan ladatakseni nämä nyt toisen palvelimen kautta tänne), digikuvien ja videotiedostojen siirtäminen kamerasta tietsikalle, musiikin lataaminen puhelimeen, varmuuskopioiden ottaminen, polkupyörän ketjujen takaisin laittaminen, lasten pelikoneiden kuten pleikkarin ja muiden vempaimien kytkeminen telkkariin, puhumattakaan television kanavahausta ja heti valmis -kiukaan sielunelämästä. You name it! Pääosin mä olen pärjännyt näiden asioiden kanssa aina ihan mukavasti, vaikken mikään tekniikan ihmelapsi olekaan, mutta nyt ei ollut ollenkaan kivaa.

Illan mies oli omien harrastustensa parissa ja mä tein ison kipon vohvelitaikinaa. Junior vatkasi kermavaahdon ja mä paistoin aimo kasan vohveleita kaikille iltapalaksi. Ja me syötiin ne kaikki! Kermavaahdolla ja mansikkahillolla! Enkä tuntenut lisäksi yhtään huonoa omaatuntoa, vaikka nautin yksikseni puoli lasia punaviiniä.